Masennus

Miitit ja postiosotteet puhutaan muualla. Topic on masennuksesta.

Haha, minun topic.

Milloinkahan se alkoi? Varmaan joskus, kun olin noin kaksitoista, ehkä jo kun olin yksitoista. Se oli aluksi pientä, vetäydyin syvemmälle paksun kuoreni alle (olen pienestä pitäen oppinut esittämään ihmisille aivan muuta kuin olen). Olin hiljainen, kiusattu, yksinäinen. Nauroin silti paljon, esitin iloista. Sitten aloin huomaamaan, että oli paha olla. En silloin vielä ymmärtänyt sitä.

Seitsemännellä luokalla viiltely tuli mukaan. Minulla ei ollut ystäviä, kavereita oli kyllä, mutta kukaan ei tuntenut minua. Todella harva tuntee minua vieläkään. Minulla oli silloin jo kaveriporukassa idiootin rooli, esitän edelleenkin tyhmää ja vaan nauran, koska en päästä ihmisiä lähelle. En luota ihmisiin, tämä juontaa jälkensä menneisyydestäni, josta en mielellään puhu.

Kahdeksannella luokalla paras ystävä (silloinen) huomasi viiltelyn. Muistan edelleen sen hetken. Muut eivät nähneet mitään, eivät edelleenkään huomaa. Kahdeksannella ollessani masennuksesta tuli jo vaikeaa, ja siitä lähtien elämäni on aika monta kertaa ollut pelkkää taistelua siitä, että jaksaisi jatkaa.

Viisitoistavuotiaana yritin tappaa itseni, veitsi meni vähän liian syvälle. Olin aika sekaisin ja lopussa kaikesta, olin todella, todella yksinäinen. Selvisin kuitenkin siitä, en joutunut sairaalaan, paras ystävänikin piti asian salassa. Perheeni ei tiedä vieläkään mitään, ja olen jo 17. Surullista, että koko nuoruus on mennyt tämän kanssa vähän ohi.

Kuitenkin. Viiltely loppui siinä vaiheessa. Vuodeksi, lukiossa aloitin uudestaan. Olen selvinnyt jo paljosta, olen edelleenkin aika sairas, sairastan nimittäin toistakin mielisairautta - haen hoitoon heti, kun pääsen muuttamaan pois kotoa.

Kaveripiirissäni on myös paljon masentuneita. Olen monta kertaa kuunnellut, estänyt luultavasti pari itsemurhaa, auttanut ja tukenut. Se on ollut aika raskasta, koska minulla on paljon ystäviä ja kavereita.

Tässäpä tämä. Aika siistitty versio, jätin paljon kertomatta.

Hui, Monika O.O Oikeasti säikähdin.

Mulla on ollut vaan sellaista ohimenevää "kukaan ei ymmärrä"-masennusta, että kaikki on perseellään ja ei yhtään kavereita. Onhan mulla niitä oikeasti, joskus menee vaan tikut ristiin vaikka kaveri en ole tehnyt mitään.
Mutta oikeasti mie olen liian positiivinen ihminen ollakseni masentunut paria päivää pidempään, ja tajuan aina vain olevani aurinkoisempi kun luen näitä oikeasti masentuneiden tekstejä.

Hmm.. jos miä alkaisin kertomaan teille kaikkea kuolisitte nälkään ennen kuin pääsisin puoleen väliin joten selostan nyt näin todella todella lyhyesti.

Elikkä... Olen aina ollut todella yksinäinen ja koulussakin on aina kiusattu (siis ensimmäisestä luokasta kahdeksanteen luokkaan asti. ei enää sen jälkeen onneksi). Kavereita on aina ollut vain muutama ja nekin ovat kadonneet ajan myötä. Niin ja kun olen viä todella huomion haluinen.

En ymmärrä sitä miks ihmiset syrjivät minua ja sitä mikä on vikana. Kukaan ei ole koskaan kertonut, mutta silti eivät voi sietää minua. Pidän kaikkea omana syynäni ja vajoan aina syvemmälle ja syvemmälle itsesääliin. Olen monesti yrittänyt tappaakin itseni.

Tämä on eka kerta kun kerron jollekin tästä. Tai no oikeastaa yks kaveri tietää, mutta hän ei tavallaan välitä. Ymmärrän kyllä sitä tyyppiä. Oikeastaan haluaisin apua, mutta en halua mennä puhumaan kenellekään aikuiselle. En varsinkaan millekään psykologille (vai mitä ne on).

En sanoisi olevani vakavasti masentunut, masentunut kuitenkin. Sen jo huomaa siitä, että melkein kaikki noista väittämistä käy minuun, jotkut eivät niin voimakkaasti, joten siksi melkein.

Vähän sama täällä kuin edellisellä. Kukaan ei jaksaisi lukea, jos selittäisin koko elämänkaareni miksi ja miten minusta tuli masentunut. : D Kai sekin jo selvittää, että kaikista läheisin minulle oleva henkilö on enemmänkin kuin vakavasti masentunut. Enkä koskaan ole sanonut itseäni erityisen positiiviseksi ihmiseksi.
En sanoisi, että minua kiusataan koulussa. Yläasteelle ensimmäisen kerran astuessanikin olin jo tietoinen, ettei minusta tultaisi pitämään, muttei kuitenkaan kiusaamaan, ainakaan paljoa. Pukeuduin eritavalla, seurustelin (seurustelen edelleen) tytön kanssa ja en itse erityisemmin ota kontakteja.
En haluaisi tietää millaista elämäni koulussa olisi, jos en jo entuudestaan tuntisi koulumme 'kiusaajia'.
Koulu on kuitenkin minulle suurta pahaa oloa tuottava paikka. En mene sinne mielelläni, lähden sieltä väsyneenä ja pahantuulisena, kuitekin helpottuneena, että tämä päiväkin on nyt selvitty. Poikkeuksia on vain vähän.

Itsetuntoni on täysin nolla. Inhoan itseäni. Osaan kuintenkin vielä edes jotenkin katsoa peiliin rikkomatta sitä. Pystyn hyväksymään itseni tiettyyn pisteeseen asti. En näytä kellekään inhoani, en jaksa sitä että aletaan joko huutaa kuinka kehtaat. Joskus olen harrastanut pienimuotoista viiltelyä, taino edelleen. Eikä se ole ainoa keino, jolla pahaa oloani olen ilmaissut.
Tähän väliin voin sanoa, etten huumeisiin kuitenkaan koske. Tarjottu on, mutta niihin en halua sekaantua. Olen nähnyt omin silmin, mitä se ihmiselle tekee. En halua vajota niin alas.

Minulla on motiivi olla täysjärkinen, jotenkin edes terve. Syy on tyttöystäväni. Haluan pitää meidät molemmat elossa. Yritys on kova, kuten tapaan sanoa. Yritys on kova pitää pää pinnalla.