Naurava painajainen [RxR, Prologi+2.luku, K-18]

Title: Naurava painajainen
Author: mare
Rating: Nouseepi k-18 sitten muutaman luvun päästä.
Pairing: Reita/Ruki, siinä sivussa muita randomeita.
Beta: Ekassa luvussa ei, sen jälkeen sittte löytyypi.
Warning: LUVASSA FANTASIAA ! Mutten vielä ihan osaa sanoa, että mitä kaikkia tähä tulee, mutta kuten ratingista voitte päätellä, tähän tulee mm. väkivaltaa, kuolemaa, seksiä, sun muuta vastaavaa.
Disclaimer: En omista henkilöitä, mutta idea, tarina sun muut on ihan oman pääni tuotosta.

A/N: ... tää on mun eka fic ever, ja huomasin tässä että teksti ei oo mitää laatutavaraa näissä ekassa parissa luvussa. :'D
Eli pistän nyt heti alkuunsa tän prologin ja kaks ekaa lukua, kerta ne on jo lafissaki ollu. Musta vähä tuntuu, ettei tästä ehkä täällä ihmiset paljoo tykkääkkään, mutta vatever, pyynnöstä tää tännekki tulee.

... ja tuo mikä tuolla on tulossa, on mun omaa mielikuvituksen tuotosta. kestäkää.


*


Prologi

Veren iljettävän tunkeileva haju leijailee ilmassa, mistä se on peräisin?
Kävelen pitkin pimeää käytävää askelin, joita tuskin voi aistia, missä olen?

Törmään johonkin. Onko tämä seinä?

Kuulen suhinaa, ikään kuin puiden lehtien kahinan tapaisen äänen lähestyvän.
Tunnustelen seiniä ympärilläni, ilmeisesti olen saapunut jonkinmoiseen t-risteykseen.

Suhina loppuu kuin seinään. Kuuluu miekan nopea huitaisu.

Väistän kohti tuntematonta, onnistuen väistämään suurimman osan ylhäältä päin tulleesta iskusta.

Vien käteni poskelle, tunnen naarmun. Jotain tärkeää on kadonnut naamaltani.

”Kuka hemmetti se olikaan, saa teettää minulle uuden nenärätin tai ei näe enää päivän valoa…”

Herään komean, upouuden rätin kohtalon voivottelusta, kun kuuluu uusi miekan ääni, tällä kertaa selkäni takaa.

Ehdin olla tarpeeksi valppaana ja väistää tämän hyppäämällä taktisesti ympäri kasvotusten tuntematonta miekka-miestä – taikka – naista. Kyykistyn siinä toivossa, että saisin samalla sekä väistettyä miekan iskun että siinä sivussa kaadettua toisen jaloista riuhtomalla.

Mutta huomaan merkillisen, muistiin pistettävän asian. En löydä miekan haltijan jalkoja.

Kiroan mielessäni pimeän käytävän ja mietin seuraavaa taktista, tällä kertaa taktisempaa liikettä. Nopeiden johtopäätöksien ansiosta huomaan, että voisin joko a) taistella tuntematonta otusta vastaan, kunnes menetän henkeni, tai b) juosta karkuun niin lujaa kuin näillä lihas-rikkailla jaloilla vain pääsee.

Päätöksen mietiskelyn keskeytti hiljaisuus. Enää en kuullut minkäänlaista suhinaa tai kahinaa. Vain hiljaisuus, ja veren kuvottava haju tuntui melkeinpä jo makuhermoissa.

Hiljaisuus tuntui lähinnä kuiskaavan jälkimmäistä vaihto ehtoa, ja se tuntui jo minustakin paremmalta, niinpä pistin juoksuksi.

En kuitenkaan kauas kerinnyt, kun suhina oli taas kannoillani ja miekan viuhtaisu kohdistui oikean puolen hartialihaksiin, lävistäen lähes puolet yläruumiistani, vieden minut uudestaan painajaisen alkuun

- jo kolmatta kertaa.


*


.... kommens, huh?


___________________________


1. Oliko se unta?

Reita heräsi omaan säikähdykseensä. Olihan hän nähnyt tämän painajaisen jo useampaan otteeseen mielessään, mutta aina se onnistui hämmentämään yhtä suuresti. Kuka niin teki, ja miksi. Oliko tuo enneuni, vai pelkkää väsyneen, tapahtumaa kaipaavan mielen omaa tuotosta. Näitä asioita hän tuskin koskaan saisi tietää.

”Tai noh, tulevaisuus toi yllätyksiä tullessaan…”

Tämän nenärätti-mies totesi supisten itselleen kun käänsi kylkeään.
Hän luuli olevansa sohvalla, mutta alla tuntui vain kylmä parketti.

Noustessaan ihmetyksestä ylös ennätys vauhtia, mies sai todeta, että viime yö oli ilmeisesti ollut railakas. Päätä särki, ja jotain nousi vauhdilla kurkkuun. Nopea tilanteen tajunnan ymmärrys kuitenkin pelasti miehen ja hän ymmärsi juosta vauhdilla kulman takana kököttävään vessaan antamaan ylen.

Reita ihmetteli itseään, kuinka näin oli taas käynyt? Miksi hän oli taas käynyt baarissa etsimässä seuraa, - tuloksetta? Miksi näin piti olla, miksei kumppania, tai edes ystäviä, löytynyt mistään? Oliko maailma kenties häntä vastaan?

”Mitä ihmettä minä taas ajattelen…” mies mietiskeli itseltään kun oli saanut pahemman krapulan ulos suustaan. Hän lähti kävelemään takaisin olohuoneeseen taka-ajatuksella että saisi nukahtaa sen pehmeään syleilyyn.

Uusi tulevaisuuden yllätys.

”Kukas helvetti se sinä olet?” Reita kysyi itsevarmasti, mutta kuitenkin niin rauhallisesti sohvallaan leveällä hymyllä heräilevältä pieneltä mieheltä. Kyseinen pieni mies säikähti toisen suurta olemusta, loikkasi super-vauhtia ylös sohvalta ja huomasi alastomuutensa. Sohvan omistaja huomasi sen myös, samoin oman, ihan yhtä palajaan ihonsa.

Reita huitaisi lattialta omat bokserinsa ja vetäisi ne nopeaa päällensä. Pienempi mies katsoi tätä kummissaan, kunnes tajusi itsekin tehdä saman.

”…Etkö tosiaan muista, kuka olen, miksi olen täällä ja mitä on tapahtunut…?” farkkujaan hitaasti etsivä edellisen yön mies kysyi lähes alistuvalla, matalalla äänellä.

Reita mietti. Mietti ankarasti pari minuuttia, samalla pukien.
”No, jos nyt todellisuudessa pysytään, niin en”, hän vastasi leveällä hymyllä ja omistavalla äänellä kävellessään samalla keittiöön, jääkaapille.

Ei vastausta.

Vielä paidattomana, nenänsä peittänyt mies pisti kahvinkeittimen toimintaansa ja oli aikeissa lähetä parvekkeelle tupakalle, mutta tunsi siinä samassa yhtä paljon vaatetusta omaavan kehon takanaan, kiinni selässä, kädet kietaistuna oman vartalon ympärillä.

Muutama, hämärä mielikuvien sarja pyyhki Reitan ajatuksia sillä hetkellä. Hämäriä kuvia sottaisesta baarista, oksentavista ihmisistä, kävelymatkasta lyhyen miehen kanssa kotia.

”Etkö tosiaan muka muista…?” pieni mies kysyi nyt jo varmemmalla äänellä, käyttäen hyväksi sen matalaa, omistavaa sävyä, samalla pyöritellen sormiensa päillä pitemmän ihoon sotkuisia kuvioita.
Reitan lävisti kylmät väreet ja hyvä olo seurauksena toisen kosketuksesta ja äänestä.

”Mmh, Ruki, oli kenties nimesi..?” pitempi kääntyi toisen sylissä ympäri samalla kietaisten omat kätensä toisen niskaan piirtämään pieniä kuvioita hiusrajaan saaden lyhyen pyörittelemään päätään ja kihertelemään kutittavasta kosketuksesta.

”No sen sentään muistat, Reitaseni”, Rukiksi muistetusta tuleva ääni puhui ei-enään-niin-varmalla – äänellä, tämä johtuen kutituksesta niskassa.

Reita kiusasi pienempää vielä hetken, kunnes Ruki irrotti itsensä toisesta ja perääntyi pari askelta hiuksiaan haroen parempaan muotoon, vielä pienesti kikattaen.

”’Reitaseni’... Kuulepas, Rukiseni, mitä vittua sinä teet täällä?” pitkä mies kysyi jälleen rauhallisella, omistavalla ja kovin varmalla äänellä, saaden pienemmän silmät ihmetyksestä suuriksi ja kauhistuneen ilmeen naamalle.

”Nyt et kyllä ole tosissasi” kuului entistäkin enemmän ei-niin-varma – ääni lyhyen suusta, jolle Reita virnisti pahaenteisesti.

Virneen omistava huitaisi tupakka-askin pöydältä ja talsi parvekkeen ovelle.
”Jos et ole poistunut täältä kiltisti aamusauhujeni aikana, voin taata että poistut parvekkeen kautta puun latvaan heitettynä”, Reita uhosi toisen ihmetykselle ja painui sillä samaisella sekunnilla parvekkeelle.


Kuka ihme tuo oli? Mistä minä tiedän hänen nimen? Kuinka hän on täällä? Miksi?

Pitkän miehen pään täytti kysymystulva, jolle ei ollut loppua.

Oliko hän ollut liian ilkeä? Ehkä seura päiväksi olisi ollut ihan paikallaan, ei olisi pitänyt häätää Rukia ehkä pois, hän vaikutti ihan mukavalta tyypiltä..


Tupakan tumpattuaan Reita talsi takaisin sisälle ja keittiöön, otti kupin tiskipöydältä ja kaatoi aamukahvin siihen.

Hän talsi sotkuisen asuntonsa poikki eteiseen samalla hörppien kahvia suuhunsa.

Kun kengät oli saatu jalkaan, hän huomasi ovessa pienen muistilapun. Siinä oli jonkinsortin numerosarja, luultavasti puhelinnumero. Allekirjoituksessa olikin tutuksi tullut nimi, Ruki.

Reita hymyili lapulle, tarrasi ovenkahvasta kiinni ja marssi ulos hakemaan postia.

Ehkäpä hän saisi sittenkin jotakin vaihtelua tylsään elämään.

lafin remtaralle kiitti betauksesta




2. Kieroutta



”Lasku, lasku, postikortti äidiltä, lasku”, mies mutisi samalla nakellen kaiken edellä mainitun eteisen lattialle ja ottaen kenkiään pois. Päivä oli alkanut taas tavalliseen tapaan, kahvilla, tupakalla ja laskuilla.

Hetkinen, olihan siinä jotain muutakin…? Ai niin, Ruki.

Se pieni mies, kenet Reita oli aamulla yllättänyt sängystään, loikkasi hänen mieleensä vähän väliä. Jotenkin etäisesti tuo vaikutti niin tutulta, kuin olisi nähnyt tämän aiemmin jossain..

Mutta missä?

Niin, sepäs olikin aikamoinen kysymys. Voihan olla, että sellainen oli piipertänyt vastaan jokunen päivä Tokion vilkkailla kaduilla, mutta harvemmin vastaantulijat painuivat noinkin tarkasti mieleen. Tai ainakaan nukkuivat aamulla omalla sohvalla, alasti.

Reita pudisteli päätään omille ajatuksilleen ja löntysteli tylsistyneenä keittiöön tarkistamaan jääkaapin tilanteen, eikä yllättynyt juurikaan nähdessään sen sisällön. Jos nyt paria jogurttia ja puoliltaan tyhjää maitotölkkiä voisi sisällöksi kutsua.
Hän päätti, ettei tyytyisi tilanteeseen, vaan lähtisi kauppaan pitkästä aikaa ostamaan jotain kunnollista syötävää. Viimeisimmät päivät olivat kuluneet lähinnä lähigrillin hampurilaisia syödessä, eikä ajatus niistä enää kovin lämmittänyt.

Mies paiskasi jääkaapin oven kiinni ja talsi eteiseen. Saatuaan kevyen hupputakin päälleen hän laittoi kengät jalkoihinsa, ja oli jo aukaisemassa ovea, kun sitten pieni mies taas loikkasi mieleen, tällä kertaa johtuen vieläkin ovessa olevasta lappusesta numeroineen. Reita katsoi sitä hetken, kunnes kaivoi puhelimensa taskustaan ja tallensi numeron siihen. Mistä sitä tiesi, vaikka sattuisi jäämään pidemmäksikin aikaa kaupungille? Seura ei olisi silloin pahitteeksi, ja vielä kun Ruki oli tällä hetkellä hänelle suuri mysteeri, niin kysyttävää ainakin riittäisi.
Reita tarkasti vielä olivatko avaimet mukana, kunnes astui pihalle aurinkoisen kesäpäivän syleilyyn.

__

”Hei! Katso tuonne!”
”REITA!”

Mies oli juuri päässyt ruokakaupan ovelle, kun kuuli yllämainitut äänet, jotka kuuluivat vähän liiankin tutuille henkilöille. Hänen mielessä kävi, että voisi juosta nopeasti pois heidän näkyvistään, ennen kuin ei saisi koko loppupäivänä rauhaa, mutta hän tyytyi vain kääntymään ympäri ja näkemään kaksi iloista kasvoa juoksemassa lujaa, lähestyen uhkaavan nopeaa vauhtia.
Siinä samassa, yllättäen, Reita röhnötti selällään maassa, kaksi miestä päällään.
”Läskiläjää!” hunajahiuksinen huusi päällimmäisenä niin lujaa, että varmasti kaikki kilometrin säteellä olijat kuulivat hänet.
”Kuinkas sinä täällä? Yleensähän sinä et liiku kotoasi lähikauppaa kauemmas, lukuun ottamatta arkipäiviä, kun käyt töissä”, välissä oleva mustahiuksinen kyseli pirteällä äänellä.
”Noh, päätinpähän lähteä vähän haukkaamaan raitista ulkoilmaa, samalla käydä kaupassa”, Reita selitti hiukan ahdistuneeseen äänensävyyn, johtuen kahdesta miehestä päällään. ”Eipä sinua ja Uruhaakaan ole juurikaan viimepäivinä ulkoilmoilla näkynyt, ei edes töissä. Missäs olette kuppailleet?”

Aoi ja Uruha katsoivat alimmaista kuin tyhmää. ”No etkö muka muista, missä olemme olleet viime viikot?” päällimmäinen ihmetteli, pitäen asiaa maailman suurimpana.
”Häpeä!” mustahiuksinen tiuskaisi ja läpsäisi vähän kiusaantunut ilme kasvoillaan Reitaa poskelle, saaden tämän kovinkin miettiväksi.
Ilme kuitenkin vaihtui nopeasti, kun hän muisti kuukautta edeltävän päivän. ”Ei kun ai niin! Olitte häämatkalla?”
Aoi ja Uruha nyökyttelivät innoissaan päitään vastaukseksi. Heidän ilmeensä olisivat voineet antaa ohikulkijoille sellaisen käsitteen, että he aikoisivat syödä Reitan sillä sekunnilla. Onneksi kadut olivat harvinaisen hiljaisia, mistä lie johtuen.
”Mutta.. Eikö teidän pitänyt olla siellä vielä pidempään? Siitähän on vasta kuukausi, kun sormukset vaihdettiin”, nenänsä peittänyt ihmetteli samalla, kun Aoi nousi seisomaan, Uruha ja Reita perässä esimerkkiä seuraten.
”Noo, en oikein usko, että Miyavin ja Tsukasan työnteko sujuu kioskillani ilman, että minä pyörin siellä. Luultavasti tähänkään mennessä he eivät ole saaneet myytyä karkin karkkia, vaan tehneet jotain ihan muuta kahdestaan sen sijaan…” mustahiuksinen selitti siinä sivussa, kun puhdisti vaatteitaan enimmästä kadun moskasta, mitä oli housuihin siinä kommelluksessa tarttunut.
”Niin, ja nyt sinunkaan ei tarvitse tehdä vuorojasi enää yksin, kun minä olen seuranasi!” hunajahiuksinen hihkui nyökytellen päätään ja taputtaen käsiään. Reita naurahti toisen ainaiselle positiiviselle asenteelle elämän suhteen. Kuinka hän aina jaksoi olla niin pirteä ja iloinen? Ehkä se johtui Aoista, elämänkumppanista. Ehkä se johtui ystävistä. Tai vaikkapa molemmista.

”Noniin. Nyt meidän pitää jatkaa matkaa”, Aoi sanoi yhtäkkiä, keskeyttäen Reitan mietiskelyt. ”Meillä on tulossa Uruhan kanssa pitkä ilta, teemme hyvää ruokaa ja katselemme elokuvia ja – ”, hänen lauseensa keskeytyi, kun Uruha tökkäsi häntä kylkeen.
”... Eihän sinun nyt kaikkea tarvitse tuolle kertoa...?” hän kysyi pitäen katseen maassa ja pyöritellen kuviota maahan kengänkärjellään jokseenkin vaivaantuneena.
”Oi, anteeksi, ei tietenkään”, mustahiuksinen sanoi naurahtaen, ja pieni puna nousi hänen poskilleen.
”Joo, minäkin tästä lähden, pitää käydä ruokakaupassa ja sen sellaista, nähdään töissä maanantaina?” Reita kysäisi toisilta, ja sai vastaukseksi nyökkäyksen molemmilta, ja Aoi ja Uruha lähtivät hipsimään sinne, mistä olivat tulleetkin.

Reita lähti kävelemään kauppaan sisälle, kunnes ovella muisti, että olisi ehkä viisaampaa käydä ensin muilla ostoksilla ja sitten vasta ruokakaupassa. Niin ei ruoka ehtisi mennä huonoksi.
Hän kohautti olkapäiltään ja lähti kohti keskustaa, ajatuksenaan, että kävisi aluksi jossain pienessä kuppilassa, ennen kuin lähtisi vaatekauppoihin. Nälkä oli aivan liian suuri, jotta jaksaisi miettiä, mikä näyttäisi hyvältä.

__

”Mitäs teille saisi olla?” nuori, hyvin kaunis tarjoilijatar kysyi kassan takana. Vihdoin ja viimein pitkä jono nenän edestä oli kulunut pois, ja oli Reitan vuoro.
”Espresso olisi kohdallaan.” Vaikka hän oli jo aamukahvinsa juonut, väsynyt olo – ruoanpuutteesta johtuen – vaivasi vielä mieltä.
”Selvä. Otatteko muuta?”
”Hmm…” Reita suuntasi katseensa menuun, miettien, ottaisiko muuta. Nälkä. Suuri nälkä. ”Ei muu–, juustosämpylä vielä”, hän korjasi, kun sellainen sattui silmien kohdalle, vielä varsin halvalla hinnalla.
Kassaneiti nyökkäsi vastaukseksi, huikkasi toiselle työntekijälle, mitä oli juuri tilattu, ja kaatoi itse kahvin pieneen vihreään kuppiin samalla. Hän laski sen tarjottimelle ja kävi noutamassa toisen tekemän sämpylän.
”Tässä, olkaa hyvä.”
”Paljonko se tekee?” Reita kysyi hämmästyen, ettei hänelle puhuttu mitään rahasta.
”Oi, ettekö lukeneet ulko-oven ilmoitusta? Tänään kaikki on viiteen saakka ilmaista, johtuen hyvin tuottoisista viimepäivistä”, kassaneiti sanoi lempeällä äänellä hymyillen kevyesti.
”Ohhoh. Noh, sepä mukavaa”, mies totesi varsin yllättyneeseen sävyyn ja naurahti omalle toheloudelleen. Hän laittoi lompakkonsa samalla takaisin taskuun, kuunteli hyvät ruokahalut kassaneidiltä ja hipsi tarjotin käsissään lähimpään vapaaseen pöytään.
Kivaa. Ehkäpä onnetar ei vihaa minua kovinkaan paljon.

Reita nappasi viereiseltä pöydältä viikon aikakauslehden ja selasi sivulle, jolla ristikot sijaitsivat. Hän rupesi rustaamaan niitä, samalla mutustaen leipäänsä ja juoden aina välillä kahvia. Hän sai äkkiä sana-arvoitukset ratkottua ja täytettyä ruudut. Pieni juustosämpylä oli kadonnut siinä samassa miehen mahaan, mutta espresso oli vielä jäljellä. Hän rupesi kittaamaan sitä hieman reippaampaa vauhtia suuhunsa, ja kaivoi samalla puhelimen esiin. Näppäinlukko aukesi näppärästi, ja sormet etsivät Rukin numeron puhelimen muistista.

Soittaisinko..? En. No miksen? Itsehän hän oli jättänyt numeronsa oveeni, tuskinpa siitä siis olisi haittaa. Mutta… Entä jos hän ei tule? No sitten ei tule. Entä jos hän—
”Soitatko, vai et? Olen odottanut koko päivän!”

Miehen ajatukset pysähtyivät kuin seinään. Hän löi puhelimensa säikähdyksen voimasta lujaa tarjottimelle ja käänsi katsettaan hieman, niin että näki olkapäänsä ylitse aamulla tutuksi tulleen miehen hymyn vallanneet kasvot.
”Mit–, miten sinä..?” hän kysyi toiselta, joka istui jo toisella puolen pöytää.
”Ai mitenkö olen täällä? Tai mitenkö tiedän, että sinä olet täällä?” Ruki vastasi huvittuneena omin kysymyksin ja sai toisen aukomaan suutaan kuin kala kuivalla maalla. ”Olin menossa kauppaan, kun näin sinut ja kaksi muuta miestä. Lähdin seuraamaan sinua, ja… niin.”
Reita nyökäytti päätään pari kertaa ymmärryksen merkiksi ja nosti puhelimensa pöydältä katsoakseen, oliko se mennyt rikki. Näyttö oli vielä ihan kunnossa, koko puhelin ilmeisesti myös. ”Minä olen tosin kohta jo lähdössä kotiin”, hän valehteli, vaikka aikomuksena olisi ollut vielä käydä vaatekaupoissa ja törsätä rahaa johonkin muuhun ylimääräiseen. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että hän lähtisi ruokakaupan kautta kotiin, tekisi hyvää ruokaa ja katsoisi sitten loppuillan elokuvia.
”Eikö sinulla ole muka mitään juteltavaa kanssani?”

Reita oli juuri laittamassa puhelintaan taskuun, kun se taas sai kokea kovia tippuessaan lattialle. Rukin kysymys sai hänet kauhusta kankeaksi. ”Ku–, mis–… Mikä sinä oikein olet?” hän kysyi ääni pätkien, samalla nostaen puhelimensa maasta, ja tällä kertaa laittaen sen heti taskuunsa, ennen kuin kuulisi lisää jotain järkyttävää. Mikä tuo ihminen on? Kuka? Mistä? Saanko edes koskaan tietää?

… Onko hän edes ihminen?

”Ei, sitä sinä et varmaankaan koskaan saa tietää”, lyhyempi vastasi ja virnisti ilkikurisesti. ”Paitsi, että nimeni on Ruki, niin kuin aamusella tiesitkin, ja tulen ihan sieltä mistä muutkin ihmiset.”
Lukeeko hän ajatukseni, vai mitä?
”Noniin. Säästä kyselysi myöhemmälle, voisimmeko lähteä täältä? Paikka on ahdistava.”

Reita nyökkäsi, ja kaikessa hiljaisuudessa he poistuivat kahvilasta. Matka Reitalle – ruokakaupan kautta - kului täydessä hiljaisuudessa.

....... sori tämmöne triplapostaus, mut kyoton mielestä nää ois yhessä ollu liian pitkä viesti.
(tää on kuitenki vielä siis lukua nro. kaks)



”Reita, kuules. Olemme katsoneet tämän elokuvan jo viisi kertaa putkeen. Eikö se hyvästä juonesta huolimatta ole jo vähän turhaa ajan haaskausta?” lyhyempi mies kysyi sohvan toisesta päästä tympeä ilme naamallaan. He olivat istuneet samaisessa paikassa yli puolikkaan päivän syöden pistaasipähkinöitä, juoden appelsiinimehua ja katsellen elokuvaa. Tosin, välillä toinen oli hakenut juotavaa tai syötävää.

Reita käänsi katseensa television ruudusta Rukiin ja koetti levittää naamalleen anovaa ilmettä, jotta he katsoisivat elokuvan vielä ainakin tämän kerran, mutta yritys epäonnistui aika surkeasti, sillä hän oli vähintään yhtä tylsistynyt kuin vieraansa. Lyhyempi naurahti toisen sekalaiselle ilmeelle ja nojautui pidempää kohti aikomuksella ottaa kaukosäätimen hänen kädestään, mutta nyt olikin Rukin vuoro epäonnistua ja Reitan nauraa, sillä jälkimmäinen onnistui juuri ja juuri vetäisemään käden toisen nenän alta pois, näin aiheuttaen toisen kellahtamisen syliinsä ja oman repeämiskohtauksen. Lyhyempi tuhahti tylsistyneenä ja kääntyi selälleen pidemmän syliin. Hän nosti kätensä vieläkin kikattelevan niskan taakse ja kutitti toista niskasta. Reita ryhdisti itseään ja katsoi sylissään löhöävän otuksen virnuilua, hymyillen takaisin vähän vielä naurahtaen. Suloinen tuo... otus. Onneksi hän ei tiedä, etten kutia niskasta.
”Voi kiitos, niin sinäkin”, Ruki sanoi saaden toisen naurun kaikkoamaan ja ilmeen peruslukemille.
”Mikä ihme sinä oikein oikeasti olet?! Olisi kiva tietää, sillä en jaksa enää sitä, että vastaat kaikkeen, mitä ajattelen!” hän tivaisi. Eihän tuo ollut normaalia, että ihminen - jos hän nyt oli ihminen – luki ajatuksia. Ei ihminen sellaista osannut, eihän?

Ruki nousi toisen sylistä ja istahti hänen viereensä. Hän nojautui kyynärpäillään polviinsa ja hautasi kasvonsa käsiinsä, näyttäen miettivän, mitä vastaisi.
”Minä en voi kertoa sitä - vielä”, Ruki alkoi puhua matalalla äänellä, koettaen saada toisen kuulolle ja ymmärtämään asiaan. ”Tiedän, että se kuulostaa oudolta, mutta en voi. En saa, vaikka tahtoisin.”
Reita katsoi toista ihmeissään. Missä nyt mentiin? He tapasivat aamulla ei-niin-pirteissä merkeissä samaisella paikalla, missä nytkin olivat. Sitten selvisi, että tämä mysteeri osaa lukea ajatuksia. Mitä seuraavaksi?
”Mikset voi kertoa?” Tyhmä kysymys, tyhmä minä. Jos hän ei kertonut edellistäkään vastausta, niin tuskin kertoo nytkään.
”Ei, ei tuo ollut tyhmä –, anteeksi. En voi itselleni mitään, en ole syntynyt tällaiseksi, mutta…”

Ruki lopetti lauseensa ja huitaisi äkkiä molemmat kätensä suunsa peitoksi, ikään kuin olisi sanonut jotain vaarallista. Reita katsoi toista edellistäkin hämmästyneempi ilme kasvoillaan ja oli jo kysymässä, mikä hänelle tuli, kunnes päätti jättää kysymättä. Ei hän kuitenkaan saisi vastausta.

”Aoi…”
Pidempi kohotti katseensa Rukiin samalla sekunnilla, kun kuuli ystävänsä nimen. Mitä Aoista? Onko tuo sotkenut hänetkin elämäänsä? Jos on, niin…
”Ei, Reita ei. Sinun kannattaa pysyä hänestä kaukana, ennen kuin sattuu jotain. Aoi on vaarallinen, vaikkei siltä näytäkään.”
”Niin, ja mikäs sinä olet valikoimaan seurani? Mistä edes tunnet Aoin?”
Ruki nosti kasvonsa käsistään ja katsoi Reitaa silmiin, näyttäen siltä, että koettaisi puhua tälle ajatuksen välityksellä. Hän katsahti vielä lattiaan, kuin etsien sanoja sieltä, kunnes nosti pelon-, hämmästyksen- ja tiedonsekaisen katseensa takaisin pidemmän silmiin.
”Tuota noin… Miten tämän nyt sanoisi”, hän aloitti ja käänsi katseensa takaisin lattiaan. ”En tiedä saisinko kertoa tätä, mutta...”
”…Mutta?” Reita koetti edistää toista, mutta se ei näyttänyt auttavan, sillä hän vain pyöritteli päätään ihmeellisesti ja nousi ylös lähteäkseen, kunnes pidempi tarrasi hänen kädestään kiinni saaden katsekontaktin ja nousi itsekin seisomaan.
”Hän on jo monia kertoja, viimeksi tänään yrittänyt…” Ruki aloitti, kunnes taas hiljentyi. Reita oli jo aukaisemassa suutaan, kun toinen ei vieläkään sanonut mitään, mutta lyhyempi huitaisi sormensa toisen suulle ja päästi suhahduksen suustaan kuin kertoen, että pitäisi olla hiljaa. Pidempi kohautti olkiaan ja laittoi kätensä puuskaan näyttäen siltä, kuin olisi suuttunut toiselle. Ruki katsahti häneen ja veti toisen kätensä suunsa eteen, jottei nauraisi.

Ai, hän tahtoo ilmeisesti vain leikkiä minulla? Todella hupaisaa, todella hauskaa, Ruki.

Lyhyempi väänsi kasvonsa peruslukemille ja katsahti vielä pidempään luoden tuiman katseen, kuin toruisi tätä. Pidempi tuhahti toisen ilmeelle. Taas hän lukee ajatuksiani. Paras lopettaa asioiden pyörittely mielessä.

Yhtäkkiä Reita tunsi päässään suurta kipua. Tuntui, kuin viisi kappaletta kymmenen senttimetrin mittaisia neuloja olisi tunkeutunut eri suunnista päähän, yksi takaraivoon, toinen otsaan. Kolmas vasemmanpuolen ohimoon, neljäs oikeanpuolen ohimoon. Viimeinen niiden kaikkien keskikohtaan, päälaelle. Reita älähti suureen ääneen kivusta ja rymähti maahan polvilleen.

’Tämä päivä tuo sinut meille, olen jo kauan odottanut tätä. Vihdoin voitan tuon pienen pirun vieressäsi ja saan kaiken. Nyt, kävelet keittiöön.’

Reita tunsi, kuinka hänen mieltä hallittiin. Jokin puhui hänen ajatuksiinsa ja hän nousi ylös, lähti kävelemään keittiöön, vaikka oma tahto sanoi vastaan.
Ruumis ei enää totellut omistajaansa.
’Haha, fiksu poika’, ääni nauroi aivoissa. Reita kokosi voimansa, ja oli kysymässä Rukilta, mitä tämä tarkoitti, mutta ääni keskeytti hänet.
’Rukia ei tarvita tähän nyt. Hän ei mahda minulle mitään. Kaiva keittiöveitsi laatikosta.’

Taas. Vasten omaa tahtoaan mies rupesi avaamaan ylintä laatikkoa, kunnes Ruki loikkasi hänen eteensä.
”Reita, älä tottele häntä. Älä kuuntele häntä, pysy siinä paikoillasi hetki, autan sinut irti pahasta.”

’Hah! Tönäise hänet maahan ja kaiva se veitsi sieltä laatikosta niin kuin olisi jo!’

Mies teki niin kuin käskettiin. Hän otti Rukia vasemmasta olkapäästä kiinni ja töytäisi hänet pois tieltään, aukaisi laatikon ja nappasi sieltä pitkän, uudehkon keittiöveitsen.

’Erinomaista. Nyt, kävele peilin eteen ja katso oma kuolemasi, askel ikuiseen elämään.’

Reita lähti kävelemään eteiseen, missä kokovartalopeili sijaitsi. Hän tarkasteli hetken itseään, kunnes oikea käsi, missä veitsi sijaitsi, nousi tahdotta kaulalle. Mies rupesi hokemaan kysymyssanoja hysteeriseen äänensävyyn kun tunsi veitsen osuvan kaulalle.

’Hymyile.’

Veitsen terä rupesi jo painautumaan ihoa vasten, kunnes Ruki ilmestyi hänen taakseen. Lyhyempi laski kätensä Reitan olkapäille ja rupesi liikuttamaan suutaan, kuin olisi lausunut ääneti jonkin sortin loitsua. Hänen otsaan oli ilmestynyt pari uomaa, hän selvästikin keskittyi tarkasti. Veitsi Reitan kaulalla liikkui muutaman sentin, ehtien tehdä pienen naarmu, kunnes Ruki älähti kovaan ääneen ja ote veitsestä raukesi. Pidempi katsoi toista miestä hetken peilin kautta, kunnes kääntyi ympäri kohtaamaan hengästyneen miehen kasvot. Rukin ohimoille oli muodostunut muutama hikipisara ja poskille oli noussut kevyt puna.

”Mitä tuo äskeinen oli..?” Reita kysyi. Kipu hänen päästään oli kadonnut, eikä kukaan ilmeisesti enää hallinnut hänen mieltään.
Ruki ei vastannut mitään, vaan kaappasi pidemmän halaukseen. Hän huohotti vielä, ja otsa, joka painautui Reitan poskea vasten, oli kuuma. Pidempi ei ymmärtänyt vastata toisen tekoon, vaan seisoi paikallaan kuin ö aapisen laidalla, kunnes tunsi taas kipua, tällä kertaa kaulallaan, siinä kohdassa, mihin veitsi oli viiltänyt haavan. Hän huitaisi kätensä äkkiä kivun kohdalle ja vetäytyi toisen otteesta katsoen uudestaan itseään kokovartalopeilistä.

”Ota käsi pois kaulaltasi”, Rukin käskevä ääni kuului. Reita totteli, ja hänen ilmeensä leveni hämmästyksestä kun hän sai todeta, että kipu oli kadonnut, samoin haava. Hän kuuli vierestään lyhyemmän naurahduksen ja kääntyi katsomaan tähän päin, yllättyen lisää. Ruki pyyhki kyyneliä poskiltaan ja hymyili voitokasta hymyä, kuin olisi ollut maailman onnellisin ihminen.

”Ei kai tässä nyt mitään itkunarvoista tapahtunut?” pidempi kysyi ja kurtisti kulmiaan. Jos tapahtui, niin minulla on huono tilanteentajunta.
Ruki naurahti ja otti askeleen lähemmäs pidempää. Hän katsoi hetken toista silmiin hymyillen, kunnes herkesi kuiskaamaan: ”Minä pelastin sinut kuolemalta, ja ennen kaikkea pahaksi tulemiselta.”
”Mitä sinä tuolla tarkoitat, saanen kysyä? Entä mihin haava katosi kaulaltani? Ja kuka käski minua, kuka puhui pääni sisällä?”

Rukin ilme vakavoitui, ja hän vei sormensa kaulalle. Hän kosketti haavan kohtaa ja veti sormensa takaisin katsellen sitä. Sen päässä oli jotain kosteaa, muttei verta. Se oli kirkasta nestettä, ja näytti hohtavalta pimeässä huoneessa.
”Minä paransin haavasi kyynelilläni. Pahan henki oli vallannut mielesi”, hän selitti toteavaan äänensävyyn ja lähti kävelemään olohuoneeseen.
”Miten se on mahdollista? Mikä paha? Miksi juuri minut?” Reita rupesi taas selittämään kysymystulvaansa. Hän seurasi toista olohuoneeseen ja istui sohvalle, niin kuin Rukikin oli tehnyt.

Ruki oli hetken hiljaa, hän näytti taas miettivän. Onko tälle kaikelle jokin tarkoitus?
”Kaikelle on tarkoitus. Paha tahtoo tuhota hyvän, ja koetti käyttää sinua hyväkseen. Se olisi tappanut sinut ja vienyt sielusi kuoltuasi toisen vartaloon, muuttaen sen pahaksi. Ellen minä olisi tänään ollut täällä, makaisit tuossa lattialla, pää irtonaisena.”
Reita katsoi toista täysin ilmeettömillä kasvoilla silmiin. Olisiko pitänyt itkeä vai nauraa? Ruki oli juuri pelastanut hänet, mutta mitä tämä kaikki tarkoitti?
”Ai. Kuka, tai mikä se paha sitten on?”

Lyhyempi oli taas hetken hiljaa. Hän käytti katsettaan käsissään, kunnes nosti sen taas kohtaamaan Reitan oman. Hän nielaisi kuuluvasti, kunnes huokaisi ja sanoi: ”Kaminhat. Kaminha on pahan esikuva.”
”K-Kaminha? Mikäs ihme se semmoinen on? Tulee lähinnä vain iso kala mieleen”, toinen vastasi tylsistyneenä, käänsi päänsä katsomaan ulos olohuoneen ikkunasta ja naurahti. Mitä seuraavaksi? Kalajuttuja? Hah.
”Reita, tämä ei ole naurun aihe.” Reita käänsi päänsä takaisin lyhyempään ja yllättyi, kun näki hänen kasvoillaan jokseenkin vihaisen ilmeen. Hän pyyhki kasvoiltaan typerän ilmeen ja ryhdistäytyi istumaan sohvalle laittaen jalkansa ristiin.
”Kiitos, nyt suosittelen sinua kuuntelemaan - tarkkaan.”
Ruki ei ole koskaan ollut noin vakava. Paras olla kiltisti…

Lyhyempi hymyili kiitollisena, nousi istumaan kunnolliseen asentoon ja rupesi kertomaan: ”Kaminha on paha. Ja tunnetusti paha tahtoo kadottaa hyvän, eli Maminen maail – ”
”Maminen?”
”Reita, hiljaa, tulen siihen kohta.”
”Asia selvä.”
”Eli, Kaminhat tahtovat kadottaa meidät, eli Maminet maailmasta. Kaminha on ihmislaji, jota kukaan maanpäällinen ei tahtonut, vaan pahat henget kehittivät heidät. Tarujen mukaan pahat henget karkasivat muutama vuosisata sitten pahaa-aavistamattomien ihmisten ”pelatessa” spiritismiä. Ne valtasivat kaikki pelaajat, antaen heille kyvyn tehdä lisää pahoja henkiä tappamalla, ja muutama päivä myöhemmin varastamalla kuolleen sielun ja siirtäen sen uuteen henkilöön. Aoi on tuo henkilö, joka oli äsken mielessäsi. Hän on Kaminhoiden päällikkö, pahan päällikkö. Hän koetti juuri tehdä sinusta pahan, jotta saisi lisää porukkaa omalle puolelleen. Tällä hetkellä hänellä on yksi alainen vähemmän kuin minulla, joten hän aika suurella varmuudella häviäisi tulevan sodan.”
”Hetkinen, sinulla? Mikä sinä sitten olet?”
”Mamine.”
”… Tarkennusta, kiitos?”
”Olet malttamaton”, Ruki naurahti. ”Minä olen Mamineiden päällikkö, me olemme hyvän esikuva. Hallitsimme maailmaa jo dinosauruksia ennen, kun eläimet, mitä ihmiset nykyään kutsuvat ”fantasiaksi”, elivät. Silloin oli lohikäärmeitä, feenikslintuja, kentaureja, yksisarvisia, kyklooppeja, minotauruksia… Maailma oli täydellinen, paratiisi.”
”Vau. Mutta, miten te – ”
”Ai mitenkö me synnyimme?”
”En pidä yhtään siitä, että luet kokoajan ajatuksiani.”
”Anteeksi, kerron siitäkin kohta, nyt jatkan, jos sallinet olla keskeyttämättä?” Ruki naurahti taas, tartuttaen virneen pidemmänkin huulille.
”Okei, jatka toki.”
”Kiitos. Niin, tosiaan. Me kehityimme eri eläimistä, kun taas ihminen kehittyi apinasta. Mekin lähdimme aluksi kasvamaan samanlaista kehitysvaihetta, tosin ripeämpää tahtia. Mutta, paratiisissa oli kielletty lähde. Se oli lähde, jossa ui aina kaksi ankkaa, ja josta vain lohikäärmeet ja feenikslinnut saivat juoda tarpeensa mukaan. Vesi siis sisälsi kyseisten eläinten ominaisuuksia.
Eräänä päivänä, en ollenkaan tiedä miksi näin kävi, jotkin sen ajan esi-isistäni joivat sen lähteen vettä, kun muiden silmä vältti. He olivat silloin kovin nuoria, eikä kehitys ollut vielä valmis, mikä johti siihen, että heidän kehityksensä vääristyi, ja he olivat ensimmäiset normaalin näköiset ihmiset maan päällä. Jotenkin luonnostaan he tiesivät taidon, kuinka lisää Mamineita sai maan päälle, ja he rupesivat levittämään tätä kehityksen kasvua.”

Reita katsoi toista ja aukoi suutaan kummissaan. Ruki vain kohautti olkiaan ja jatkoi: ”Nykyään sitten me Maminet osaamme hallita ilmaa, tulta, vettä ja ajatuksia.”
”Ai. Siis se, että paransit haavani, johtuu siitä, että suonissasi virtaa feenikslinnun verta?”
”Aivan. Feeniksin kyynelillä on parantava vaikutus.”
”Ja sitten osaat myös lukea ajatuksia?”
”Aivan totta.”
”Vau, mahtaa olla – ”

Pidemmän lause keskeytyi, kun hän näki Rukin hytkähtävän, kuin häneen olisi käynyt kipeää. Reita katsoi toista ihmeissään, ja oli kysymässä tämän vointia, kunnes huomasi toisen niskan takana hohtavan valon. Se oli kirkas valo, jossa välkkyi mustia, pieniä täpliä. Niin nopeaa, kuin se oli tullutkin, se katosi, ja Ruki ryhdistäytyi taas.
”Se oli taas Aoi. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä hän kykenee tunkeutumaan jonkun aivoihin, yrittäen tappaa hänet, niin kuin koitti sinutkin. Olin kuitenkin tällä kertaa varautunut tilanteeseen, ja estin sen voimakentälläni, minkä loin sinun ja minun ympärille, kun olit veitsi kädessä peilin edessä.”

ANTEEKSI mutta tää kitisi vieläki liian pitkästä viestistä -___________-



Reita tuijotti taas toista. Hän ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa, kaikki tuo, mitä hän oli kuullut lyhyemmän suusta, kuulosti niin oudolta. Ne fantasiaeläimet, Kaminhat, Maminet… ”Keitä sitten ovat Kaminhat ja keitä ovat Maminet?”
”Kuten sanoin, Aoi on Kaminhojen johtaja. Hänen alaisia ovat Hizumi, Kyo, Toshiya, Karyu ja Kaoru. Minä taas olen Mamineiden johtaja, alaisiani ovat Kai, Shinya, Zero, Tsukasa, Die ja Miyavi.”
”Olenko tavannut heidät ennen?”
”Kyllä. Mamineistahan kaikki ovat tuttujasi, Kaminhojen tyyppejä olet taas nähnyt viitenä edellisenä yönä, unissasi. Aina joku vuorollaan on surmannut sinut, näin koettaen jotenkin saada sinut ilmeisesti hysteeriseksi, jotta tappaminen olisi helpompaa.”
”Mutta, miksi minut on valittu tähän hommaan?” Miksi minut? Tämä on ihan sairasta.
”Koska he tiesivät, että olen tarkkaillut sinua. He tahtovat härnätä minua.”

Ruki naurahti, kun Reitan suu loksahti auki. ”Kuulinko oikein, että olet tarkkaillut minua?! Vakoilija! Miksi?”
”Älähän nyt”, lyhyempi sanoi kun oli koonnut itsensä äskeisestä naurunpuuskasta, ”sinun suonissasi virtaa hyvän veri. Ja muutenkin pidän sinusta”, hän jatkoi pienen, suloisen punan noustessa hänen poskilleen. Ruki näytti siltä, kuin olisi ollut kymmenen vanha, ja kertonut juuri ihastukselleen, että tämä oli söpö.
”Vai että sellaista peliä”, pidempi tuhahti leikillään ja laittoi kätensä puuskaan koettaen esittää vakavaa, mutta se osoittautui hyvin hankalaksi, johtuen toisen syötävänsuloisesta ilmeestä. Ruki konttasi sohvan ylitse toisen tykö, istui tämän syliin ja kietaisi kätensä pidemmän niskan taakse halatakseen pidempää. Reitan ilmeessä käväisi pieni hämmennys, mutta pian hän hymyili toisen teolle, ja kietaisi omatkin kätensä vieläkin hymyilevän ympärille.

He istuivat hetken siinä vain kuunnellen hiljaisuutta, kunnes Ruki rikkoi sen supisten Reitan korvaan: ”Saisinko jäädä tänne täksi yöksi? Sinun ei olisi turvallista jäädä tänne yksin, en voi hallita voimakenttää ympärilläsi kovin kaukaa.”
”Jos lupaat olla kiltisti?” toinen vastasi unisella äänellä, ja katsoi samalla seinäkelloa. Ei ollut ihme, että häntä väsytti, kello oli jo neljä aamuyöllä.
Ruki naurahti toisen kommentille ja nyökäytti päätään toisen olkapäätä vasten. ”Onko sinulla olemassa ihan oikeaa sänkyä, vai nukummeko taas tällä sohvalla?”
”… Taas?” Reita sanoi hetken hiljaisuuden päästä. Eivät kai he ennen siinä olleet nukkuneet?
”Niin. Sattunet muistamaan viimeaamun?”

Pidempi oli taas hiljaa, ja nosti hetken kuluttua päänsä pois toisen olkapäältä, saaden katsekontaktin lyhyemmän kanssa. ”Meinaat siis, että me olemme jo…?”
”Kyllä. Sinulla vain oli kova baari-ilta ja muistinmenetys siitä johtuen”, Ruki tokaisi hymyillen taas leveästi. Kuinka hän jaksaa aina hymyillä?
”Hyvin. Hymyileminen on mukavaa.”
Pöh. Syön sinut kohta.
”Älä nyt, en kykene hallitsemaan voimakenttääni jos keskityn johonkin liian... kiinnostavaan asiaan.”
Ahaa, höh. Kokemus siitä, mitä viimeyönä tapahtui, olisi selvin päin kiva kokea.
”Malta nyt vielä vähän…”
Olen suhteellisen kärsimätön ihminen, mutta yritän.
”Hyvä poika. Missä se sänkysi sijaitsee?”

Reitan huulille nousi onnellinen hymy. Hän nousi, otti Rukia kädestä kiinni ja veti mukanaan eteisen vasemmalla puolella sijaitsevaan huoneeseen, riisui ylimääräiset vaatteet päältään ja kömpi sänkyyn. Ruki seisoi vielä ovella, kunnes tajusi noudattaa esimerkkiä, riisuuntui itsekin päällysvaatteistaan ja hipsi hymy huulillaan toisen viereen.

Ruki kietaisi kätensä toisen ympärille, ja Reita nukahti hänen syleilyynsä. Sinä yönä ei nähty painajaisia, sinä yönä ei nukuttu huonosti. Seuraavana aamuna ei herätty yksin, seuraavana aamuna ei herätty krapulaisena. Lyhyempi kuunteli hetken toisen tyytyväistä tuhinaa, kunnes painoi kevyen suudelman toisen suupieleen ja nukahti itsekin. Siitä yöstä tuli molemmille mieluisin pitkiin aikoihin.

___________

A/N: Noni, onko pää ees pyörällä? En ihmettele jos on. Ja totanoi.. Voin pistää nuista lajeista semmosen infojutun tänne jos ette tajua o_o

VÄHÄN OLI HYVÄ!! O____O
Pysyin ihme ja kumma koko tarinan ajan perässäki! 8DD
Joo, tosiaan se oli tosi jännä ja ihana ja kaikkee...!
Kirjotathan jatkoaki..? ;33

Olipas pitkä.. ja ihana!! Oih.. säikähdin jo että Reita kuolee! Ruki on niin söpö... Nääh.. olen huono kommentoimaan, mutta ihana oli tykkäsin todella paljon!!

.... Muffin, Roccck_69, kiitosta kommenteistanne~ n__n

Jatkoa ... en oo mitenkää hirveen ahkerana ollu tän suhteen nyt mutta koitan parhaani. Sitä tulee sitte ku tulee >D

tää oli kyl hyvä, tarinan juoni ehkä vähän kummallinen muttä hyvä :D lopussa alko mennä aika sekavan oloseksi mut mielinkiintoseksi. naurahtelin näistä viestin siirtymisistä, että liian pitkiä viestejä.

Heei! Anteeks kun häiritsen, mutta odotan kärsimättömänä jatkoa tähän. Ettää onko mahdollista että sitä tulee joskus? Olen kärsimätön tiedän sen. Tää on vaan niin hyvä!!!

overlow, kiitos kommentistas. (8

ja Roccck_69, _anteeksi_ että tähän ei oo tullu jatkoa pitkiin aikoihit tai mitään, mutta oon vähä kiikun kaakun tilanteessa, keskeytänkö tämän vaiko en. Inspiraatio tämän suhteen on iha hukassa, mutta _lupaan yrittää kirjoitella jatkoa minkä kerkeän n__n''

Tää oli ihana ja hauska. Toi kun Ruki krtoi Reitalle itsesttään oli hyvä ja muutenkin tää oli ihan hyvä. :) Jatkoo... :)